Virtavesikalastus on yleisesti ottaen virran suuntaan liikkuvaa, kiertävää kalastusvuorojärjestelmää noudattava kalastustapa. Kierto tapahtuu siten, että rantaan mennessäsi, siellä jo olevat kalastajat ovat vuorossa ennen sinua, kun taas joessa kahlaavat jäävät ylös noustuaan taaksesi. Eli vuorosi on viimeisenä rannalla olevista kalastajista, paitsi ellei muuta sovita. Voihan joku/jotkut jättää vuoronsa väliin, jolloin pääset – luvan saatuasi – hivenen ”etuilemaan”. Muutoin en suosittele etuilua harrastamaan, en myöskään ringin pidempäänkään väliin menemistä. Aina kannattaa ja pitäisikin keskustella rannassa olevien kanssa kalastusjärjestyksestä.
Jos rinki kiertää mainitsemallani tavalla, et mielestäni voi alkaa kalastaa vastavirtaan kahlaten vaikka haluaisitkin. Itse en ainakaan pitäisi tapaa herrasmiesmäisenä, enkä kohteliaana muita kalastajia kohtaan. Jos jokin joen osa on tyhjä muista kalastajista, voit kahlata ja kalastaa haluamallasi tavalla, mutta mielestäni et ringissä.
Kannattaa muistaa myös ringin kahluunopeus ja noudattaa sitä.
Edellä oleviin asioihin on puututtu jo joissain muissakin teksteissäni, mutta perhokalastajan herrasmiesmäistä käyttäytymistä ei voi koskaan liikaa korostaa.
Kalastaminen: Kun siis kalastetaan virran suuntaan kahlaten, yleisimmin käytetään perhon uittotyylinä ns. ”vapaasti virran mukana” ja kun siima on oiennut alavirtaan eikä perho enää ui, aletaan lyhentää eli stripata siimaa kunnes se on jälleen heittopituudessaan. Siiman lyhentämisen aikana voi siirtyä askeleen, pari alavirtaan. Tapa on melko yleinen kalastettaessa kalaa, jonka olemassa olosta ei tiedetä, eli kalastetaan ns. sokkona.
Toki tapaa voi käyttää myös näyttäytyneelle kalalle. Jos kala on näyttäytynyt, perho saattaa laukaista kalan ottireaktion silloin, kun se ui poikkivirran suuntaan kalan edestä ns. viistäen. Kala saattaa ottaa myös perhon, jonka sivuttaisuinti päättyy juuri sen edessä ja tulee tilanne, jossa perho hetkeksi pysähtyy. Sivuttaisliikkeen pysähdyttyä siima virran paineesta hivenen kiristyy, perho saattaa nousta hiukan kohti pintaa ja laukaista kalan ottireaktion. Niin ikään kala voi seurata viistävää perhoa ja kun perhon uintiin tulee poikkeus sen pysähdyttyä, sekin saattaa saada kalan ottamaan.
Jos kala ei ole näyttäytynyt ja jos haluaa saada perhonsa kalan oletettuun olinpaikkaan josta aikoo aloittaa siiman lyhentämisen, heiton tulisi suuntautua n. 45 astetta virran poikkisuuntaan. Sieltä annetaan virran uittaa perho haluttuun kohtaan ja aletaan sen aktiivinen uittaminen. Perhon uimiseen/uittamiseen kannattaakin keskittyä paljon enemmän, kuin esimerkiksi heiton pituuteen tai sen tyylikkyyteen. Kalastettaessa, rannalla mahdollisesti olevan ”yleisön” voi unohtaa ja keskittyä ainoastaan tekemiseensä.
Nykyisin alaa vallanneeseen ns. puolalaistekniikkaan, jossa ”reippaasti” painotetun perhon avulla yritetään n. vavan mittaisella siimalla ”ronkkien” koluta jokainen joen monttu erikseen – vieläpä useita sivuperhoja käyttäen – en tässä halua puuttua.
Kala oleskelee lähes aina sellaisessa virran kohdassa, jossa se vähillä uintiliikkeillä voi pysytellä paikoillaan ja ”napsia” virran ajeessa kohdalleen tulevaa ruokaa mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Yleisimmin kala etsiikin kohdan, joissa se lähes pelkkien rintaevien liikkein pystyy olemaan paikoillaan. Paikka voi olla kiven takana ns. huopeessa, montussa johon pinta- tai mahdollinen pohjavirtaus ei ylety. Jos isompi kivi jakaa veden siten, että virtauksen sivuun jää miedosti virtaava kohta, kalan saattaa löytää kiven etupuolelta tai sen sivulta virran huopeesta. Eli kovemman virtauksen ja virtaamattomamman veden rajamailta.
Virran lukeminen ja kalojen mahdollisten olinpaikkojen selvittäminen on asia, joka kannattaa opetella jonkun kokeneemman kanssa. Mieluiten vielä niin, että katsellaan ennen kalastuksen alkua virran kulkua ja mietitään, mistä kannattaisi yrittää saada kala tarttumaan. Kivien taukset ja kohdat, joissa jokin pohjan osa jakaa virran kahtia, ovat mielestäni paikkoja jotka kannattaa kalastaa tarkkaan. Myös sellaiset joen kohdat, joissa kovempi virtaus hidastuu ja voidaan olettaa olevan muuta virtaa syvemmän montun. Usein monttujen yläpäät ja varsinkin niiden virran sivut, ovat hyviä paikkoja saada tapahtumia. Ottipaikan löytyminen helpottuu sitä myöten, mitä useammin käy samalla joella/joen osalla kalassa.
Ns. ”peilit” – tasainen peilimäinen alue virran pinnassa – muodostuvat montun alavirran puolelle. Syvällä oleva kivi tai muu kohouma voi myös saada aikaan peilin virran pintaan. Miten kauas alapuolelle, riippuu virtauksen nopeudesta. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että mitä kovempi virtaus, sen kauempana peili on sen aiheuttajasta. Veden syvyys vaikuttaa myös siihen, miten peili sijoittuu suhteessa monttuun ja syvässä voimakkaasti virtaavassa kohdassa peili voi olla hyvinkin kaukana sen aiheuttajasta. Aika harvoin peiliä syntyy suoraan sen aiheuttajan kohdalle. Käsittääkseni peili syntyy siten, että pohjavirtaus jostain syystä – pohjan muoto, monttu tai kivi – kääntyy veden pinnalle saaden aikaan peilimäisen, tasaisen alueen joen pintaan.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että kala voi ottaa yllättävänkin matalasta myös kovemman virran osasta, eli joki/joen kohta kannattaisi kalastaa ainakin koko siltä leveydeltään, minkä ylettyy turvallisesti kahlaten heittämään.
Mitä tulee mainintaani joen ollessa tyhjä muista kalastajista, silloin ehkä paras tapa yrittää näyttäytynyttä kalaa olisi lähestyä sitä alavirran suunnasta ja suunnata heitto ylävirtaan, yrittäen saada perho kalan eteen. Näin siksi, että varovastikin kahlattaessa, pöllytetään pohjasta hiekkaa tai muun pohja-ainesta, jota kala todennäköisesti pelästyy vaihtaen paikkaa. Alavirrasta lähestyttäessä mainittua vaaraa ei ole.
Poikkeuksena voisi mainita ehkä harjuksen kalastuksen, jossa pohjan pöllyttämisestä saattaa olla jopa apua.
Ylävirtaan kalastettaessa joutuu siimaa lyhentämään virran nopeuden mukaan, jotta lähes suora yhteys vavasta perhoon voidaan säilyttää.
Kahlaaminen: Ennen kuin astutaan virtaan, kannattaa aina heittää muutama heitto rannalta. Jo rantaan menemisessä on hyvä olla kohtuullisen varovainen, koska jos sinne rynnätään ”norsulauman” tavoin on melko varmaa, että rantapenkereen lähellä olleet kalat ovat pelästyneet ja paenneet. Eli ”hiipien” rantaan, muutama heitto kuivin jaloin ja vasta sen jälkeen kahlaamaan.
Kahlatessa kannattaa syvimmät paikat jättää kulkematta jo siitäkin syystä, että todennäköisimmin kalat ovat juuri niissä. Ja ennen kaikkea oman turvallisuuden takia pitäisi pysytellä melko matalassa vedessä. Isompien kivien päälle nousemista pitäisi myös välttää, koska kala näkee ”ikkunastaan” kalastajan hahmon helpommin, ja myös siksi, että vaikka kivelle nousu kenties olisikin helppoa, siltä alas laskeutuminen ei aina sitä ole.
Kahlaamista kannattaisi aina välttää, jos joen tai jonkin sen osan kalastaminen on muuten mahdollista.
Kalan tartuttaminen: Kun aikanani aloitin perhokalastuksen, tuolloin iäkkäämmät ja pitkään harrastaneet kalastajat teroittivat vastaiskun oikea-aikaisuutta. Vuosien mittaan olen havainnut (oppinut), että turha yrittää tehdä mitään vastaiskuja, koska aina on joko totaalisesti myöhässä, tai sitten ehtii vetää perhon pois kalan suusta. Jos uitetaan simaa siten, ettei siinä ole ”turhaa” löysää ja muistetaan vielä viedä vavan kärkeä siiman suuntaan, yhdeksän kertaa kymmenestä kala tartuttaa itse itsensä. Tärkeää onkin, että siima on vavan suora jatke perhoa uitettaessa. Jos vavan kärki osoittaa ”taivaisiin” ja kala hyväksyy perhon, voi olla melko varma tukevasta tärpistä, mutta ei välttämättä haaviin saakka saatavasta saaliista. Heiton jälkeen vapa pitäisikin aina laskea alas ja virran uittaessa siimaa kohti alavirtaa vapaa tulisi kääntää siiman uintisuunnan mukaan.
Eli kun virta on uittanut siiman suoraan alavirtaan itsestäsi katsoen, myös vavan pitäisi osoittaa samaan suuntaan. Omien kokemusteni – ja saamieni kalojen perusteella – uskaltaisin olla sitä mieltä, että olkoonpa kyseessä kirjolohi, taimen harjus, rautu, siika, lohi tai jopa hauki, kertomani kalastustekniikka toimii eikä vastaiskua tarvita. Useimmiten sitä ei kerkiä edes tekemään.
Pintaperhokalastuksessa maltin käyttö vielä korostuu. Kun näkee kalan otin ja jos kerkiää tehdä samanaikaisen vastaiskun, kalan tarttumisen mahdollisuus lienee luokkaa 50/50, eli tarttuu tai ei tartu. Näin kokemusteni perusteella ainakin harjusta kalastettaessa. Kalan otin jälkeen muutaman ”millisekunnin” odotus, siiman kiristys (vavan nosto) ja uskoisin kalan olevan kiinni. Mainitsemani ”millisekunnit” oppii ajan myötä, eikä oikeastaan ajasta olekaan kyse vaan enemmänkin tuntumasta ja opituista reflekseistä.
Kalan väsytys ja haaviminen: Ensimmäisten perhokalojeni tartuttua, muistelen ettei malttia niiden väsyttämiseen meinannut millään riittää. Niin käy uskoakseni myös monelle aloittelijalle, koska pelko saaliin irtoamisesta on suuri.
Kalan tartuttua, löysäksi kehitty (stripattu) siiman osa pitäisi saada jollain konstilla puolalle, paitsi jos käyttää tapaa jossa lyhentää siimaa kädellä vetäen, antaen ylimääräisen laskeutua jalkojensa eteen. Jälkimmäisessä on kuitenkin vaarana, että jos kala ei olekaan ihan pieni ja tekee syöksyn, siima on jossain jalkojen juuressa ”sykkyrällä” ja sen tarttuessa vaparenkaisiin, kalan syöksyessä peruke katkeaa.
Mielestäni kannattaisikin yrittää jarruttaa kalaa siten, että siima kulkee tukevasti (ei tiukassa) vapakäden sormen/sormien ja korkin välissä. Toisella kädellä yritetään puolata löysä siiman osa mahdollisimman nopeasti kelalle. Kun löysä siima on kelalla, voidaan alkaa keskittyä kalan väsyttämiseen.
Kun/jos siima kulkee vapakäden korkin ja esimerkiksi yhden sormen välissä, sen kontrollointi on helppoa. Kevyesti puristamalla sormea korkkia vasten voidaan kalan vauhtia jarruttaa, kun taas otetta löysentämällä kala voi vapaammin ryntäillä ja tehdä syöksyjään.
Mikäli kala tuntuisi yrittävän syöksyä, päästetään siimaa juoksemaan sormen alta huolehtien kuitenkin koko ajan siitä ettei siihen pääse löysää, ei kelan, eikä vavan kärjen ulkopuolelle. Eli kala ja siima tulisi kyetä pitämään koko ajan kontrollissa. Kun tuntuu ettei kalalla ole syöksyhaluja, voidaan siimaa kelata lyhyemmäksi.
Tällä ”vuorovedolla” voittaja on useimmiten maltillinen kalastaja ja kala voidaan uittaa lähelle haavittavaksi.
Haaviminen on sitä helpompaa, mitä syvemmällä vedessä kalastaja on. Väsytyspaikaltaan voi kahlata jopa hieman kalaa vastaan päästäkseen edullisempaan haavimispaikkaan. Näin ainakin silloin mikäli on seissyt kovin matalassa kalaa väsyttäessään. Itse haaviminen tapahtuu siten, että vapakättä viedään ikään kuin selän taakse vapa pystyssä, samalla kun haavikäsi ojentuu kalan suuntaan mahdollisimman pitkälle. Jos väsytetyn kalan pään saa vielä nousemaan veden pinnan päälle se pysyy rauhallisempana ja kalan voi uittaa haaviin. Asettamalla haavin kalan alle, sekä laskemalla vapakädellä vapaa varovasti kohti haavia luulisin yrityksen tuottavan halutun tuloksen. Ei ehkä ihan yksinkertaista, mutta kuitenkin opittavissa.
Perhojen uittamisesta (strippaamisesta) sen verran, että pupa- tai nymfi- tai muulla ”ötiäisjäljitelmällä” uittotapa voisi olla siiman lyhentämien lyhyitä, terävähköjä nykäyksiä käyttäen. Tai kahden sormen tekniikalla, ikään kuin kahdeksikkoa sormien avulla siimaa kiertäen lyhentämällä.
Streamerilla (pikkukalajäljitelmä) kalastettaessa siimaa voi lyhentää hieman pidemmin vedoin, jolloin perhon uinti luullakseni muistuttaisi kalanpoikasen lyhyitä uinti”spurtteja”.
Kumpaakin tapaa voi käyttää lisä-ärsykkeenä myös silloin, kun perho on ”virran ajeessa”, eli ui vapaasti virran mukana.
Pintaperho kalastaa parhaiten miedommilla virran osilla kun sen annetaan uida virran mukana. Joskus kala voi innostua viistävästäkin pintaperhosta.
Kalan väsytyksen – ja muunkin kalastuksen – aikana kelan jarrun tulee olla säädetty niin, että se kalan syöksyessä jarruttaa riittävästi. Riittävästi on se, että kalan syöksyn pysähtyessä kelan pyöriminen pysähtyy välittömästi. Mikäli jarru on paljon sitä löysemmällä, kela jatkaa pyörimistään kalan pysähdyttyä ja odotettavissa on melko varmasti linnunpesää muistuttava sykkyrä puolalle. Näissä tilanteissa kala useimmiten riuhtoo itsensä irti, koska siimaa ei voi antaa lisää sekaantuneelta puolalta. Näin ennen kaikkea kalastettaessa yhden käden vavalla.
Jarrun säätö on helppoa. Aloitetaan lähes jarruttomalla säätöasennolla, vedetään kelalta siimaa nopeasti ”käden mitta” ja kun veto loppuu, puolan olisi heti pysähdyttävä. Jos se ei niin tee, jarrua ”veto vedolta” hivenen kiristäen, sen oikea jarrutusvoima melko pian löytyy.
Mitä tule kahden käden vavalla kalastettaessa kelan jarruun, siitä ehkä joskus toiste. Lohen ottaessa jarrulla on kuitenkin muutakin tehtävää kuin pelkästään pitää siima kelalla siten kuin sen kuuluukin.
Mikäli on päättänyt pitää haavimansa, alamitan täyttävän ruokakalan – missä ei ole nykypäivänäkään mitään tuomittavaa – annetaan kalalle tainnutusisku, pistetään puukko kiduksista läpi ja huolehditaan veren pois vuotamisesta, eli kalan verestyksestä. Sen voi tehdä katkaisematta kalaa kiduskansien alapuolelta. Mielestäni ”kaulastaan” katkaistu kala ei ole kuvissa kovinkaan kaunis, mutta jokaisella on – ja saakin olla – oma mielipiteensä asiaan. Veri vuotaa kalasta parhaiten kun se laitetaan riippumaan pyrstöpäästään joksikin ajaksi tarkoitusta varten tehdyn narulenkin avulla tai hätätilassa paksusta perukesiimasta sitaistulla lenkillä.
Monissa kalastusta esittelevissä TV-ohjelmissa näkee kalastajan nostavan kätensä suoriksi ylös – vieläpä molemmat – kalan tartuttua ja lähes poikkeuksetta vielä huutavan tai hihkuvan. Usein vielä niin, että mitään näkyvää tai järkevää syytä toiminnalle ei ole. Jos käsiään joutuisi nostamaan pinnan yläpuolella olevien kivien takia saadakseen siimansa niistä irti, ymmärtäisin hivenen paremmin. Kivissä varsinkin peruke on melko herkkä nirhautumaan poikki kalan tempoillessa.
Hakematta tuleekin aina em. tapahtuman nähdessään, että esiintyjän pitäisi olla itseään pidempi, jolloin ”ylettäisi paremmin”, eikä tarvitsisi kurkottaa vapaansa taivaisiin.
Kalan tarttuessa riittää kun nostaa – käsiään ylös ojentamatta – vapansa kärjen rauhallisesti hieman ylemmäs kuin 45:n asteen kulmaan ja aloittaa ”ottelun” kalansa kanssa. Huutaa ei tarvitse lainkaan, paitsi jos lähellä edessä on kalastaja, joka ei huomaa tapahtunutta. Silloin häntä voi, tai oikeastaan pitääkin valistaa asiasta huutamalla: ”Kala kiinni”.
